Politiikan äärillä

Joka vanhoja vaaleja muistelee, osa 1.

Elämme vaalinörttien parasta aikaa. Omalla kohdallani tilanne on erityisen innostava, sillä historiaprojektin myötä olen singahtanut 1930-luvun rinnakkaistodellisuuteen, jossa vaalihuumaa piisasi. Sekä eduskunta- että kunnallisvaalit järjestettiin tuolloin kolmen vuoden välein vuosina -30, -33 ja -36. Päälle vielä yhdet eduskuntavaalit 1939. Sotien takia kuntien valtuustokausi puolestaan venähti peräti yhdeksään vuoteen.

Kun selailin 30-luvun lehtiä ja arkistoja, välillä tuli tunne kuin 85 vuoden sijaan aikaeroa olisi vain jokunen kuukausi. Toistaako historia itseään sattumalta, vääjäämättä vai hakevatko puolueet tietoisesti pontta ohjelmiinsa menneisyydestä? Vastakkainasettelu oli raju myös 30-luvun poliittisessa ilmapiirissä ja vihapuhe nousi valtakunnan aiheeksi.

Kokoomuksen retki äärioikealle

Kun oikeistoradikaali Lapuan liike lakkautettiin 1930-luvun alussa, sen ideologiseksi perilliseksi nousi isänmaallinen kansanliike eli IKL. Ennen kunnallisvaaleja 1932 hyväksytyssä ohjelmassaan äärioikeistolainen IKL vastusti kommunismia ja sosialismia ja halusi muun muassa turvata ”valkoisen työmiehen työvapauden ja työnsaantimahdollisuudet”. Perusohjelma sisälsi niin ikään vaatimuksen ”isänmaan etuja vaarantavan ja yhteiskuntaa heikentävän puoluemielen ja puoluejuonittelun hävittämisestä sekä hallituksen vallan lisäämisestä.” Puolueen esikuvia olivat muun muassa Italian fasistit ja Saksan kansallissosialistit.

Kokoomuskin käväisi äärioikealla. Aiemmin monarkiaa kannattanut puolue keräsi taakseen arvo- ja sosiaalikonservatiiveja sekä oikealla laidalla viihtyviä radikaaleja. 1933 eduskuntavaaleissa kokoomus tekikin vaaliliiton IKL:n kanssa, mutta puolueen kannatus romahti ja vaalitulos oli puolueen historian surkein.

IKL puolestaan pääsi kertaheitolla eduskuntaan, jossa ryhmä tuntui riitelevän vähän kaikkien kanssa. Kokoomukselle tappio oli karvas, etenkin kun sosiaalidemokraatit saivat merkittävän vaalivoiton. J.K.Paasikiven johdolla puolue päätti ottaa pesäeroa äärioikeistoon ja kirjasi ohjelmaansa fasismin vastaisen kannan. Kokoomuksesta tuli jälleen yhteistyökykyinen puolue ja kuten tiedämme, Paasikivelläkin oli vielä merkittävä rooli Suomen politiikassa sotien aikana ja jälkeen.

Kekkonen otti kantaa

Äärivasemmistolaiset puolueet oli kielletty ja kommunismin pelko eli vahvana. Samoin polarisaatio. Nuori Urho Kekkonen vieraili 1930-luvun alussa Hitlerin Saksassa. Matkan jälkeen Kekkonen liittyi maalaisliittoon ja ryhtyi aktiivisesti vastustamaan äärioikeiston nousua sekä puhumaan demokratian puolesta. Ennen vuoden 1936 vaaleja Kekkonen kirjoitti väkevän kannanoton Maakansaan:

”Vasemmisto on meillä alusta alkaen oivaltanut, että sen tehokkain ase on tyytymättömyyden, katkeruuden ja vihan lietsominen olevia oloja vastaan. Mutta aivan viime vuodet ovat osoittaneet, että mustamaalaus ja vihankylvö eivät olekaan enää vasemmiston yksinoikeutena. Sille on tullut kilpailija, joka tahtoo kukistaa vasemmiston sen omilla aseilla. Eikä se suinkaan tyydy ainoastaan vasemmiston kukistamiseen, mutta se tahtoo panna kapulan suuhun kaikille, jotka eivät taivu ajattelemaan niinkuin se ajattelee. Tämä uusi äärimmäisyysliike tunnetaan nimellä ikl. Sen eniten käytettyihin taistelukeinoihin kuuluu maamme olojen kuvaileminen niin synkin värein kuin mahdollista, tyytymättömyyden levittäminen nimenomaan nuorison keskuuteen, katkeruuden ja vihan lietsominen toisinajattelevia kohtaan j.n.e. Kaiken tämän takana on taktillisesti oikea ajatus: kunhan olevat olot saadaan mahdollisimman suurelle joukolle vastenmielisiksi, silloin on olemassa pohja uuden järjestyksen ’uuden elämänkäsityksen’ s.o. diktatuurin valtaannostamiseen.”

Eduskuntavaaleissa sosiaalidemokraatit saivat jälleen vaalivoiton. Kokoomuskin lunasti kaksi lisäpaikkaa. Maalaisliitto ja IKL saivat tyytyä entiseen paikkamääräänsä, mutta Kekkonen nousi ensikertalaisena eduskuntaan ja vielä samana vuonna oikeusministeriksi.

Sosiaalidemokraatit ja maalaisliitto nousivat 30-luvulla suurimmiksi puolueiksi. Porvaripuolueet pysyivät kuitenkin pitkään vallassa erilaisten liittojen ansiosta, kunnes vuosikymmenen jälkipuoliskolla muodostettiin ensimmäinen punamultahallitus.

Ympyrä sulkeutuu?

Edellä kuvattu tunnelma on yllättävänkin tunnistettava. Kuten tiedämme, vuosikymmen päättyi eurooppalaisittain katastrofaalisesti ja osoitti, mihin ihmismieli kykenee, kun olosuhteet ovat otolliset.

En tiedä voiko tilannetta luonnehtia millään tavalla positiiviseksi, mutta Suomen sisäinen poliittinen ilmapiiri muuttui joksikin aikaa yhtenäisemmäksi, kun maa luovi suhteellisen yksin suurvaltapolitiikan jaloissa. Itsenäisyyden ja puolueettomuuden säilyttäminen nousi prioriteetiksi. Oikeiston ja vasemmiston vihanpitoa hillitsi talvisota, jonka äärellä rivit yhtenäistyivät. Talvi- ja jatkosota inhimillisine kärsimyksineen opetti myös jotain olennaista elämästä ja demokraattisen yhteiskunnan arvosta. Yhteensä sodissa menehtyi tai katosi yli 90 000 suomalaista. Europpalaisten uhrien määrä nousi miljooniin.

Aikalaisena tilannekuvaa ja erilaisten valintojen seurauksia on usein vaikea täysin arvioida, elämmehän aina senhetkisen tiedon varassa. Jälkikäteen on helppo viisastella ja spekuloida vaihtoehtoisilla ratkaisuilla. Mutta onko liki sadan vuoden takaisissa kehityskaarissa jotain opittavaa? Pystymmekö ottamaan helikopteriperspektiivin ja luomaan aitoa kuvaa tämän päivän poliittisesta ilmastosta ja siihen liittyvistä riskeistä? Onko olemassa vaara, että tämäkin vuosikymmen päättyy katastrofaalisesti?

Muistakaa äänestää!

Löydä lisää aiheesta:
Vanhoja lehtiä Kansallisarkiston digiarkistossa
Museoviraston kuvia ja muuta materiaalia Finnassa