Yhteiskunta

Hävittäkäämme laiskurien puolue

Joka vanhoja vaaleja muistelee, osa 2.

Kunnallisvaaliäänestys käynnissä Helsingissä 1933.
Kuvaaja: Pietinen. Lähde: Finna, Museovirasto, Pietisen kokoelma.

Kuntavaalit, tai kunnallisvaalit, kuten niitä aiemmin kutsuttiin, ovat myös tasa-arvovaalit. Naisten määrä valtuustoissa on kasvanut tasaiseen tahtiin, mutta vielä on matkaa tasavertaiseen tilanteeseen, puhumattakaan muista vähemmistöryhmistä.

Historiaprojektini on vienyt minut 30-luvun Suomeen ja etenkin Helsinkiin, jossa oli käynnissä voimakas kasvubuumi. Yhteiskunta oli ottamassa edistyksen askelia, kun naisten vapautuminen erilaisista alistavista laeista ja säännöistä pääsi vauhtiin. 20-luvulla naiset saivat vihdoin solmia työsuhteen ilman aviomiehen lupaa ja 30-luvun taitteessa uusi avioliittolaki vapautti naiset aviomiehensä holhouksesta. Naimattomat naiset sentään pääsivät isänsä valvonnasta jo 25-vuotiaina. Työssäkäyviä naisia oli yhä enemmän ja he muodostivat merkittävän uuden ryhmän, jolla oli myös varaa kuluttaa tavaroihin ja palveluihin.

Tavoitteena sivistynyt ihminen

Yhtenä taustavoimana naisten tasa-arvon edistämisessä ja poliittisessa aktivoitumisessa oli vuosisadan alussa perustettu Naisliike sekä yhteiskunnallinen Naisten Ääni -lehti. Se otti kipakasti kantaa ja sen tavoitteena oli sivistää naisia. 1936 kunnallisvaalien alla pääkirjoitus julisti: ”Hävittäkäämme laiskurien puolue!”.  

”Kaiken järjen nimessä olettaisi, että kunnalliset vaalit voisivat vielä suuremmassa määrässä kuin eduskuntavaalit kiinnostaa naisia. Ovathan kotikunnan asiat tavallisesti helpommin tajuttavissa. — Oman kunnan asioiden hoito vaikuttaa usein myös välittömämmin yksilöön kuin valtion toimenpiteet, vaikka tietysti valtio ja kunta ovat kiinteässä vuorovaikutuksessa keskenään.”

Päätoimittaja Hilja Vilkemaan kirjoitus sisälsi kovaa faktaa kansakoulujen oppilasmääristä ja yhdisti ne henkisiin, sivistyksellisiin ja taloudellisiin arvoihin. Köyhäinhoito ja kuntien hoitomenot nousivat suureen rooliin.

Naisten Ääni valmensi naisia myös käytännön vaalivalmisteluissa. Se valotti seikkaperäisesti, mitä toimenpiteitä oli tehtävä päästäkseen ehdokkaaksi, kuvasi tarkasti ääntenlaskemismenetelmän ja antoi strategisia neuvoja siitä, milloin kannattaa asettua ehdolle vaalilistojen kautta ja milloin ei.

”Naisten erillisiä listoja ei kuitenkaan ole hyvä järjestää, ellei niitä saada vaaliliittoon, sillä muussa tapauksessa agitatio niitä vastaan on niin kiihkeä, että annetut silloin varmaan niin vähäiset äänet helposti menevät hukkaan.”

Misogynia eli naisviha ei ole aivan vierasta tämänkään päivän ehdokkaille.

Kärkkäitä nurkumaan, huonoja äänestämään

1930-luvun Helsinkiä on kutsuttu naisten kaupungiksi. Reilusta 200 000 asukkaasta naisia oli noin 130 000 ja metropoli veti puoleensa väkeä maaseudulta. Äänestysaktiivisuuteen ja ehdolle asettumiseen tämä vaikutti vähänlaisesti. Naisten kaupungin asioista päättivät miehet.

Naisten Ääni nimitti kipakasti naisia ”laiskurien puolueeksi”, sillä vuoden 1933 kunnallisvaaleissa vain 41,8 prosenttia naisista käytti äänioikeuttaan valtakunnallisesti, miesten ollessa hieman aktiivisempia äänestysprosentin ollessa noin 50. Helsingissä naisten äänestysaktiivisuus sentään ylitti juuri ja juuri 50 prosenttia. Kunnallisissa vaaleissa äänestämiseen oikeuttava ikäraja oli tuolloin 21 vuotta.

”Numerot todistavat lahjomattomasti, että olemme sangen puolikuntaisesti hoitaneet kunnallisvaalit ja olleet piittaamatta kotikuntamme asioista. Olemme kyllä kärkkäät nurkumaan monen monista epäkohdista, mutta kun voisimme yrittää lisätä edustustamme valtuustossa ja sitä tietä myös tärkeissä lautakunnissa, vetelehtii enemmän kuin puolet täysivaltaisista naisista jossakin muualla, mutta ei jaksa käydä vaaliuurnille.”

Naisten Äänen kampanjoinnilla saattoi olla hienoisia vaikutuksia. Naisten äänestysaktiivisuus nousi  44,4 prosenttiin vuoden 1936 vaaleissa. Helsingin tilanne pysyi kuta kuinkin samana, mutta valtuustoon naisia valittiin ennätysmäärä eli yksi enemmän kuin edellisissä vaaleissa, yhteensä kuusi. Valtuuston jäsenten lukumäärä oli tuolloin 59. Melko vaatimaton ennätys, mutta nousujohteinen tie oli pedattu. Toki naisehdokkaiden lukumääräkin oli vähäisempi, mutta tarkkoja lukuja en ole löytänyt.

Mainittakoon, että kaikkien Suomen kuntien joukosta erottui 1936 vaaleissa erityisesti Lappeenranta, jossa naisia nousi kaupunginvaltuustoon enemmän kuin missään muussa kaupungissa: seitsemän naista tuli valituksi, mikä tarkoitti peräti viidennestä 35 hengen valtuuston kokoonpanosta.

Niin lähellä, niin kaukana

Vuosien saatossa naisten äänestysaktiivisuus on ajanut miesten ohi, mutta tuloksiin se ei suoraan korreloi. Viime kuntavaaleissa vuonna 2017 naisten äänestysaktiivisuus oli valtakunnallisesti 60,7 prosenttia, kun miehistä 56,9 prosenttia kävi vaaliuurnilla (Manner-Suomi). Valtuustoihin valituista oli naisia kuitenkin ”vain” 39%.

Entä sitten Helsinki? Äänioikeutetuista naisista vaaliuurnilla kävi peräti 63,7 prosenttia, miesten aktiivisuuden ollessa niukasti alle 60 prosenttia. Tällä hetkellä Helsingin 560 278 asukkaasta 53 prosenttia on naisia eli niukka enemmistö. Valtuuston koko on kasvanut 85 vuodessa 85 paikkaan ja naisia valittiin vuonna 2017 liki puolet, 42, niukka vähemmistö. Mainittakoon, että uusista puolueista Feministinen puolue sai historiansa ensimmäisen edustajan.

Lappeenrannassakin tilanne kohentui, naisia tuli valituksi jo 39 prosenttia kaikista valtuutetuista.

Kuntavaalit ovat lähidemokratian kannalta ne tärkeimmät, mutta äänestysinnon lasku huolettaa. Tätäkin enemmän huolestuttaa ehdokkaaksi asettuvien motivaatio. Polarisaatio, kärjistynyt keskustelukulttuuri sekä etenkin poliittisesti aktiivisiin naisiin kohdistuva vihapuhe ovat omiaan vaarantamaan tärkeän demokratiakehityksen.

Pitäkäämme huoli, että laiskurien puolue häviää ja pitäkäämme huoli, että kaikilla on mahdollisuus osallistua politiikkaan turvallisessa ilmapiirissä.

Lisätietoa:
Tilastokeskus, vaalistatistiikkaa